En halua, pysty tai jaksa käsittää tätä. Kuolema tuntuu aina niin kaukaiselta asialta, eihän se voisi ikinä itseä koskettaa. Aina sitä toivoo, ettei se koskettaisi itseään koskaan, mutta se tulee väistämättä kaikkien kohdalle joskus. Mua se on koskettanut nyt tän vuoden aikana jo kahdesti, ja hyvin läheltä. En haluais miettiä koko asiaa, eihän tää nyt vaan voi millään olla todellista. Vaikka tiesin, että tällainen valitettava mahdollisuus on olemassa, niin tää tuli aikalailla puun takaa. Oon katkera ja surullinen. Katkera siks, koska en tuu näkemään tätä ihmistä enää koskaan. "Enää koskaan" kuulostaa pelottavalta ja haluaisin kieltää sen ajatuksen kokonaan itseltäni, mutta enhän mä voi. Pitää taas vaan opetella elämään yhtä läheistä ihmistä köyhempänä, ja se tuntuu suoraan sanottuna ihan helvetin pahalta. Kyllä mä varmaan pystyn hyväksymään tän vielä joku päivä, mutta en nyt. Ikävä on liian suuri. Lepää rauhassa.
